Reading log post; Charles Dickens. Comments in FI. Includes spoilers.

Luin kesällä ja syksyllä kaksi Dickensin klassikkoa. Olen liian laiska kirjoittamaan täyttä arviota, mutta päätin kuitenkin kirjoittaa muutamia kommentteja.

Chales Dickens.
David Copperfield.
Penguin Popular Classics 1994 (first published 1849–1850).
ISBN 0140620265.
GoodReads.

Chales Dickens.
Suom. Alpo Kupiainen.
Suuria odotuksia.
Hämeenlinna, Karisto 2008 (first published 1860–1861).
ISBN 9789512350513.
GoodReads.

Copperfield

David Copperfield on n.k. klassikko, Dickensin omien alkusanojen mukaan hänen henkilökohtainen suosikki tuotannostaan. Ennakko-odotuksiin nähden kirja oli hienoinen pettymys. Kommenttia ei pidä lukea väärin, kirja ei ole myöskään huono, mutta parhaimmillaankin se on kelpo lukuromaani sen sijaan että olisi jotain suurta. (Kelpo lukuromaani => Ei ole yllätys että se on sovitettu televisiosarjaksi useampaankin otteeseen).

Kuitenkin huvittava, viihdyttävä, ja kliseisin pinnan alla Uriah Heepin pahuudessa on ylättäviä syvyyksiä.

Huomioita sekalaisessa järjestyksessä:

Helposti huomaa että Dickensille maksettiin tarinan pituuden mukaan. Tarina on myös taipuvaisempi melodraamaan kuin olisi suotavaa, mutta niinhän Dickens on melodramaattinen aina (mutta tällä kertaa etenkin kirjan loppupuolella se on suorastaan ärsyttävää).

Dickesin ilmiselvänä olettamat sukupuoliroolit ja -odotukset ovat 2010-luvulla vieraammat kuin saattaisi olettaa. Samoin yhteiskunnan luokkajako: on herrasmiehiä, ja sitten ei ole.

Uriah Heep (nimi jota tätä nykyä on vaikea olla yhdistämättä erääseen bändiin) on Dickensin mielenkiintoisimpia roistoja. Päähenkilö suhtautuu häneen tympeästi, mutta luulen että Dickens haluaa sanoa millaisia roistoja senaikainen köyhäintalojärjestelmä kasvattaa, etenkin vallitseva asenne joka olettaa nöyristelyä terveen kunniantunnon ja kunnianhimon sijasta?

Esimerkkinä kieroutuneen kasvatuksen tuotuoksesta korkeammissa yhteiskuntaluokissa on Steerforth. Kyseenalaiseen eettiseen käytökseen johtavat lastenkasvatusprojektit (verrattuna useammankin kirjan hahmmon lausumaan käsitykseen verenperinnön merkityksestä) taitaa olla teoksen kantava teema?

Wilkins Micawber on ristiriitainen hahmo. Uskoakseni Dickens esittää hänet hyväntahtoisessa valossa, mutta holtiton raha-asioiden hoitaminen aiheuttaa hänen läheisilleen tuskaa ja kärsimystä.

Päähenkilö itse on verrattain mielenkiinnoton.

Suuria odotuksia

David Copperfieldin lukuyrityksestä alkukielisenä viisastuneena päätin suosiolla lukea suomennoksen. (Vaikka Dickensin 1800-luvun englanti on varsin ymmärrettävää, arkaainen kieli on aina ylimääräinen hidaste.)

Kuten laajemmin GR-keskustelussa totesin, lukiessani vertasin tätä Copperfieldiin, ja pidin tästä paljon enemmän; Suuria odotuksia saattaa olla Joulutarinan jälkeen tämänhetkinen suosikkini Dickensin tuotannosta.

Davidille ja kumppaneille on Copperfieldissä varattu suoraviivainen onnellinen loppu. Suurissa odotuksissa … kyse ei ole kreikkalaisesta tragediasta, mutta tarina ja sen päätös on haikeampi. Lisäksi tärkeimmät hahmot koin mielenkiintoisemmiksi kuin Copperfieldissä. En jaksa kirjoittaa samoja mielipiteitä uudestaan vaan lainaan itseäni linkkaamastani keskustelusta (spoilaavat tarinaa):

Tässä kirjassa [verrattuna Cooperfieldiin sen sijaan että perusluonteeltaan hyville ihmisille olisi varattu onnellinen loppu ja roistot päätyisivät julkisen nöyryytyksen jälkeen vankilaan, Odotusten lähes jokainen hahmo on tarinaltaan ja kohtaloltaan ambivalentimpi (vaikka loppujaksossa on toki positiivinen nuotti):

Neiti Havisham epäterveessä miesvihaisessa monomaniassaan (kuin kaikin puolin surullisempi ja myös julmempi ja kauheampi versio Copperfieldin Betsey-tädistä) yhtäältä kasvattaa kasvattilapsestaan Estellasta tunne-elämältään kylmän olennon ilman itsetuntoa tai itsekunnioitusta, joka ajaa itsensä sitten onnettomaan avioliittoon. Kun Havisham tajuaa katua, on perin myöhäistä sillä monta ihmiselämää on jo ehditty sotkea.

Kun ensiksi näemme Magwitchin (nimen opimme vasta jälkeenpäin), hän uhkaa tappaa alakoulu- ellei päiväkoti-ikäisen pikkupojan ellei tämä varasta hänelle ruokaa; kun näemme hänet viimeisen kerran, on hän ihmisenä muuttunut suorastaan rakastettavaksi. Palkkioksi uhrauksistaan ja kehityksestään ihmisenä oikeusjärjestelmä hirttää hänet ja Pipille kerätty omaisuus takavarikoidaan valtiolle.

Jaggers pyörittää täysin moraalittomalla tavalla Lontoon menestyksekkäintä lakiasiaintoimistoa, mutta sitten kun hän loppupuolella viimeisessa kohtauksessaan kierrellen selittää kuinka Estella päätyi Havishamin Satis-taloon, lukija jää ihmettelemään onko hän oikeasti moraaliton, vai hyvä rationalisoimaan kylmiä päätöksiään, vai niin, mitä oikeastaan? Aisaparinsa Wemmick on toisaalta komediallinen hahmo, mutta toisaalta hämmentävä myöskin: erinomainen mies Walworthissa, ja mitä pätevin kyyninen konttoristi ja apumies Jaggersin asianajotoimiston menettelytapojen edellyttämällä kylmyydellä ja kovuudella Lontoossa. Onko tässä parivaljakossa Dickensin kommentaaria siihen miten ihminen voi yrittää sopeutua siihen että päivätyönsä on kaikkea muuta kun rehellistä?

Tarinan suurin roisto (jonka rikokset laskivat koko tragedian liikkelle) Compeyson esiintyy vilahdukselta pari kertaa. Suuressa lopputakaa-ajokohtauksessa kompastuu veneessä ja hukkuu episodissa joka on jännitysnäytelmän makaaberina loppulässähdyksenä suorastaan komediallinen. Tarinan logiikan puolesta häntä ei sen erityisemmin saateta tilille rikoksistaan ellei alkujakson Magwitchiltä suolla saatua turpasaunaa lasketa, mutta se tapahtuu ennen kuin edes tiedämme millainen roisto hän on: emotionaalisesti emme saa tästä mitään “paha saa palkkansa”-täyttymystä. Virallisen yhteiskunnan puolesta hän on edelleenkin Magwitchin kertomuksen mukainen keveyesti hairahtanut herrasmies niin ennen ja jälkeen kuolemansa.

Päähenkilö itse vuorastaan jumittaa koko romaanin verran välitilassa. Ensiksi, koska sen jälkeen kun hänet on kutsuttu viihdyttämään tylsistynyttä Nti Havishamia hänelle ei enää kelpaa sepän ammatti. Toiseksi, kun hänelle yllättäen luvataan suuri omaisuus (nimenmukaiset “suuret odotukset”) jotka ihmeellisesti aluksi vaikuttavat ratkaisevan tämän ongelman, niin ei käykään. Vasta kun omaisuus menetetään, tarinaa kuljettavat ristiriidat voivat aueta.

Ainoa varsinaisesti tylsistävä hahmo on Orlick, jonka on roisto koska tarinaan tarvitaan tyhmä epäsympaattinen hahmo roiston roolin.

Loppukommentteja

“Maailmankirjallisuuden klassikkojen” maineen saaneen kirjan helposti odottaa kuivaksi. Tämän on erhe: Dickens kirjoittaa hyvin pitkälti suoranaista komediaa.

Pidän Dickensistä: kirjallisuutena helposti aukeavaa ja ymmärrettävää.